Lifestyle
Tositarina italialaisesta yläkylän perheestä
Iloinen kohtaaminen pitkästä aikaa
Spilla-koiramme herää nokosiltaan, ja alkaa inuta ulos katsomaan, kuka tulee. Vahtikoiraksi hänestä ei ole koskaan ollutkaan, ja vanhemmiten aistit vain laimenevat ja sekoavat entisestään, raukkaparka. Viimeksi hän lähti juoksemaan häntä pystyssä kottikärryämme kohti haukkuen ”isoa vaaraa”.
Oveen koputetaan ja aina hymyilevä yläkylässä asuva tuttuni Concetta (lausu ”kontsetta”) astuu sisään intoa puhkuen, haluten kertoa kaikki uudet juorut ja kuulumiset, koska emme ole nähneet sitten viime syksyn. Uskomatonta, mutta totta. Jokaisella on kova tohina, paitsi eläkeläisillä, jotka päivittelevät työikäisten hössötystä. Aamuseitsemältä asioille ajaessani alakylämme papparainen seisoi puistossa olevan sodassa kaatuneiden muistomerkin vieressä, ryhdikkäästi kuin sitä ympäröivät sypressit, aurinkolasit päässä (muistin myöhemmin, että hän oli juuri ollut kaihileikkauksessa) ja heilutti kättään tervehtien ohi ajaville työmuurahaisille. Jokaisella on omat päivän huvinsa ja mikä tahansa päämäärä on ok, kunhan pääsee sängystä ylös, mietin.
Tarjosin Concettinalle tekemääni kääretorttua, ei kelvannut. Kahvia tai teetä ? Ei kelvannut, ei edes vesi. Piti kuulemma pitää suu tyhjänä muusta turhasta, että pääsisi kieli laulamaan esteettä. Siitä se juttu lähti valumaan, kuin Marecchiajokemme.
”Oletko kuullut, mitä sille ja sille on käynyt ja mitä se ja se on sanonut ja mitä hän ja hän on tehnyt ja mihin toi ja noi menevät lomalle, kuka on vaihtanut työpaikkaa ja kuka on sulkenut ravintolan tai kuollut äkillisesti ja keitä on muuttanut yläkylään asumaan ja miksi hänen poikansa on pannut tällä kertaa hollantilaisia perunoita maahan ja ottanut kalkkunoita kasvatettavaksi?” No en ollut, ihme kyllä, joten oli pantava työt pois näytöltä, istuttava pöydän ääreen syömään itse torttuani ja auliisti kuuntelemaan le novità eli yläkylän uutiset.
Poikamme Diego pysytteli visusti ulkona, koska talo oli ”Concettina-vaaravyöhykkeellä”. Jos hän näyttäytyisi, niin kommentteja ja kysymksiä olisi satanut 16-kesäiselle tyyliin: ”oi miten olet kasvanut, te suomalaiset olettekin niin pitkiä, miten koulu menee, en muistanutkaan että sinulla on silmälasit, poveretto raukkaparka varmaan luet liikaa, oletko jo löytänyt ragazzan eli tyttöystävän, käytkö discossa ja jos niin kenen kanssa, mitä teet kesällä, oletpa äitisi näköinen, tule kahville kotiini yläkylään (hän ei koskaan muista, etteivät lapsemme juo kahvia), pelaatko vielä jalkapalloa, haluatko poikani käyttämättömiä vaatteita, onko jo kesätyöpaikka valmiina jne. ” Paras oli vältellä ja kävellä metsikössä, kunnes Concettinan Fiat Pandaa ei enää näkyisi pihalla.
Concenttina on ikäiseni, ja hän oli ollut vuosikausia täysipäiväisesti ja täysipäisesti kotihoitajana lähes 90-vuotiaalle vanhukselle, joka kuoli viime talvena. Työpaikka meni jalkojen alta samalla hetkellä kuin vanhankin rouvan jalat pettivät, kirjaimellisesti. Elämä ja kuolemakin ovat muutosta.
Ystäväni kommentti oli: ”raukkaparka olisi kuollut jo aikaisemminkin, elleivät hänen ihanat omaiset, itse lapsettomat tytär ja poika, olisi pitäneet äitiään niin hyvässä hoidossa, kuin kukkaa kämmenellä. Tuhansia euroja oli mennyt kuulemma erityishoitoihin: kukkaishoitoon, luonnonlääkkeisiin ja kreemeihin, kotikampaajalle, jalkahierojalle ja täysin liikkumattomana olleen ”fysioterapiaan”jne. Jopa muusikko tuli viikoittain luomaan musiikkiterapiaa mamman sängyn viereen-lähes jo kuuroutuneelle ja omassa maailmassaan olevalle. Hyvä on aina yrittää.
Psykologin palvelujakin kuulemma olivat miettineet, mutta kun mamma ei enää puhunut, niin se olisi ollut aika yksipuolinen juttu eikä viesti välttämättä olisi mennyt edes perille. Tytär on avvocato eli lakimies ja poika dentista eli hammaslääkäri muistaakseni, joten oli rahaa satsata äidin tarpeisiin, ja oletettuihinkin sellaisiin. Concettina kertoi, että hän katseli vierestä silmät pyöreinä, kun taitureita ja taikureita lappoi ovesta sisään lähes jo muumioitunutta mammaa hoitamaan. Äiti oli heille todella rakas. Yli kuusikymppiset lapset ovat kuulemma nyt surusta sekaisin.
Concettina ei tästä lannistunut, vaan löysi jo seuraavana päivänä työpaikan. Hän tekee pastataikinaa ja siitä erilaisia ihania pastaruokia. Lasagne, cappelletti, ravioli, tagliatelle ja strozzapreti ovat Montefeltron alueemme suosituimmat pastatyypit. Hän oli aikoinaan kokkiapuna monissa ravintoloissa, joten tämä sujuu kuin tanssi ja on vaihtelua edelliseen ammattiin. Taikinaterapiaa, sanoisin. Ja saa siitä vielä rahaakin!
Sain kysyttyä väliin ”mitäs muu perhe, mies ja poika?” Varmistin vielä kerran, etteikö torttu tosiaankaan maistuisi ja ei maistunut, joten sahasin itselleni reippaasti toisenkin siivun, etten kuolisi nälkään pitkän jutun ollessa taatusti vasta aluillaan.
Povero Paolo, miesraukkansa. On selkä edelleen sökönä ja talvella ei päässyt kunnolla edes kävelemään. Mies on tehtaalla töissä, kohta eläkeiässä. Muistelin muutama vuosi sitten, kun hän huristi hurjaa vauhtia alas yli 1000 metriä korkealta Carpegnan vuorelta maastopyörällään ohittaen minut, joka ajoin varovasti autolla kurveissa. Ylämäessä sain herran kiinni ja hän huikkasi ”ciao ciao, olen aloittanut uuuden harrastuksen ja sano miehellesi, että tulee mukaani pyöräilemään”. Paololla oli uusi tyylikäs aerodynaaminen musta-punainen puku päällä ja kypärä kiilsi kilpaa kuteiden kanssa. Ei, mieheni ei jaksanut lähteä iloiseen menoon mukaan.
Onnea ei tosin kestänyt kauan, koska välilevyt ja synnynnäinen lonkkavika jne. eivät olleet lääkärin mukaan ihanteellisia tuohon rehkimiseen. En enää pysynyt kärryillä, kun Concettina luetteli kaikki leikkaukset ja lääkärikäynnit jne. hoidot miehensä viime parilta vuosilta. Voi voi..mamma mia, mutta Paolo on edelleen kiinnostunut oppimaan, miten tietokonetta käytetään, joten epämääräinen pyyntö kuului: "voisitko Virpi opettaa hänelle esimerkiksi, miten luodaan vaikka joku dokumentti." Tämä on noin kahdeskymmenes kerta, kun kuulen häneltä tämän pyynnön, ja vastaukseni on aina se sama: ” sopii, kysy vain häneltä, milloin haluaa tulla meille oppimaan”. Tiedän, että tämä hetkittäinen into kulkee kuten sydänkäyrä, kunnes paperi on printteristä loppu..hän ei koskaan tulisi. Viimeksi, kun olimme sopineet tapaamisen, heidän metsästyskoira piti viedä eläinlääkäriin ASAP. Edellisellä kerralla oli kylällä kuollut ”odottamattomasti” Gina 100v. ja kirkon rukoushetkeen pelastamaan Ginan sielua piti laukata yhtä lennossa kuin Ginan sielu oli matkalla ylös, ylös taivaisiin.. kaikki totta.
Lopetan juttuni heidän Franco-pojan kuulumisiin. Äidin pyyntö: ”kuule Virpi, etkö voisi löytää jotain tyttöystävää Francolle. En enää kestä häntä kotona, eikä miehenikään. On jo kohta kolmekymppinen ja haluaa vaan tehdä maatöitä. Häntä on pyydetty tehtaalle töihin, mutta poika vastasi, että näkee mielummin nälkää, kun menee tehtaalle tylsistymään. Istuttaa kasvimaalle sitä sun tätä, mutta kun ei halua rahaa myynnistä, vaan lahjoittaa kaiken, niin ei tuo rahaakaan kotiin. On niin kranttu ruoankin kanssa, vain minun tekemät jutut kelpaa, enkä aina jaksaisi tehdä kaikkea alusta lähtien. Pukeutuu kun vanha ukkeli, viimeksi teetätin hänelle huopahatun ja henkselihaalarit, tuli vietävän kalliiksikin. Pelaa sunnuntaisin korttia kylän vanhusten kanssa, kuka tyttö nyt tuollaista ottaa nykypäivänä. Voi, minun poika on syntynyt jo vanhana! Apua Virpi. Olis ollut kiva, jos sinun Camillasi olis mennyt hänen kanssaan naimisiin; ajattele, oltais voitu työnnellä vuorotellen lastenrattaita kylillä.
AJATTELIN tätä kuviota intensiivisesti, ja aloin keittää kahvia. Juttu jatkui: ”Franco sanoo, että kalkkunoihin pannaan niin paljon antibiootteja, että niiden lihaa ei sitten osteta meidän kotiin". Osti omat kalkkunat, ja nyt ne tallustelee välillä kasvimaallakin ja syö kaikki salaatit. Ai niin, tuon sinulle meidän kananmunia tai tule kahville pian, saat perunoitakin. Franco panee tosin aina vääränlaisia lajikkeita maahan. Talvet on nykyään niin outoja ja mistä sitä aina osaa ennustaa, mikä menestyy parhaiten.” Concettina on oikeassa.
Muistelin instagrammissa näkemääni Francon postausta, missä oli vähäsatoinen perunapelto ja teksti: ”miksi aina erehdyn perunalajikkeissa?” Pojalla on itsekritiikkiä ja hurtti huumori. Nyt välitän Suomeen anomuksen: TYTÖT, jonoon heti ja tänne emännäksi ihanaan perheeseen, kaikki odottavat teitä!
Franco löysi kerran kesäheilan. Kylään tuli roomalaisia entisille synnyinseuduilleen ”kesämökeille vuoristoon”. Jälkikasvu istui iltaa kylän ravintolan terassilla, kaunis roomalaistyttö minihameessaan, tukka värjättynä uusimman maailman muodin mukaan ja Franco parhaissa henkselihaaraleissa ja perinteisissä nahkasaappaissaan. Aurinko laski vuorille ja kaikki oli niin täydellistä. Ilmeisesti joku liekki leimahti siinä Spritz-lasillisten kulauttelun lomassa heidän välilleen.
Kesäloman päätyttyä ja roomalaisten palattua Roomaan, tuli kutsu. Siis ihan Italian pääkaupunkiin asti. En tiedä, toiko kirjekyyhky sen vai whatsapp, luultavasti jäkimmäinen, koska tyttö lähetti sen tännepäin eikä vice versa. Concettina innostui niin, että pani miehensä rattiin ja määräsi pojan pukemaan modernimmat vaatteet päälle. Epäilen, ettei edes parturiin keretty. Koko konkkaronkka autoon ilman kalkkunoita ja kolmen tunnin matkalla Roomaan mamma unelmoi samaa unelmaa kuin poikansa, että ”NYT TÄRPPÄSI”. Ei tärpännyt. Elämä on kovaa vuorilla, kalatkaan ei enää jaksa uida yläjuoksuun.
Poika soitti seuraavana päivänä juna-asemalta, että hakekaa kotiin, per favore. Oli jo yrittänyt tulla junalla takaisin, mutta se vaikutti kuulemma liian hankalalta. Kaikki tiet vie Roomaan, mutta entäs takaisin päin? Siinä voi tulla tenkkapoo, tiedän tämän oppaana. Concettinalta meinasi palaa päreet ihan tosissaan. Tulihan nähtyä Rooma pariinkin otteeseen parin päivän sisällä. Se riitti suurkaupungeista Francon loppuelämäkseen.
Aika loppui Concettinalta ja hän juoksi ulos. Auton ikkunasta huuteli kaasuttaessaan ykkösvaihteella ylämäkeen: ”olen säästänyt sulle viisi kiloa täysjyväjauhoja, joita Franco on jauhattanut kivimyllyssä perinteisistä viljalajeista. Tule hakemaan ja saat meidän tekemää hunajaakin, jos tuot oman kilon lasipurkin mukana koska, ne purkit on nyt loppuuuuuuu” ja loppua en kuullut, auto hävisi ylämäkeen. Spilla asettautui taas nukkumaan ja poikammekin palasi kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin ala-ja yläkylässä. Tällaista täällä. Mennään kahville Concettinalle kun tulette, jos teillä on aikaa ja rohkeutta.
