Seudullamme ei kruusailla vaatteiden, ruokien, kattausten tai kutsujen lähettämisien kanssa. Kaikki on ”semplice” eli luonnollisen yksinkertaista. ”Kuten me”, sanoi eräs kyläläinen. Tämä ei tarkoita ÄO-tason alhaisuutta vaan sitä, että halutaan elää kuten ennen vanhaan maalla oli tapana, eikä juosta joka muotivimman perässä tai käännellä ja väännellä lautaselle taiteellisia kuvioita persiljakastikkeesta. Kaikki hyväksytään, mutta modernit jutut saapuvat hitaasti tänne joen yläjuoksulle. Saattaa mennä vuosikymmeniäkin, kuten etsimäni ksylitolipurkka tai kookosmaito, joka sinkosi meidän kauppoihin vasta kymmenisen vuotta sitten. Purkkaa täällä ei edes jauheta, oli siinä sitten ksylitolia tai ei. "Hullujen hommaa", kuten Vaahteramäen Eemelin isä sanoi, ja samaa mieltä ovat kyläläiset Montefeltrossa. Parempi on panna heinänkorsi suuhun ja jyystää sitä.

Esimerkki: suorasukainen naapurin mummeli tuli yllättäen kylään. Katoin pöytään mielestäni hienon Pentikin alusliinan ja kahvisetin. Siinä kahvia ryystäessään hän nyki pikkuhiljaa kuppinsa alta tabletin pois ja tokaisi:  ”en ole tottunut tällaiseen moderniin, en osaa juoda tästä kahvia. Eikö sinulla raukka ole pöytäliinaa”? Hallelujah ja simsalabim, hain liinan pöytään ja kahvia meni toinenkin kuppi. 

Saavuin perille ja koputin oveen. Kukaan ei kuullut. Avain oli ovessa, joten marssin sisään huudellen ”permessoooo..” eli ilmoittamaan itse tulostani, koska hovimestarin ammatti ei ole täällä kovassa huudossa kysynnän puutteen takia. Taiteellinen pulloni pantiin heti pöytään ja kiljuttiin "pusi pusi baci baci" poskipusutervehdykset kaikille niin että rillit meinas vaan lentää ja kysyttiin ”come stai” eli miten voit ja pikavastaukset kaikilta. 

Virginia-mummo on 84v ja häärännyt keittiössä koko aamun eikä vieläkään kuulemma väsyttänyt. Hän oli tehnyt tagliatellepastaa ja sugo al ragù eli tomaatti-jauhelihakastikkeen oman kasvimaan vihanneksista. Selleri, sipuli ja porkkana kuuluvat joukkoon. Liha oli viereiseltä suoramyyntitilalta, karja lompsii niityllä melkeinpä ympäri vuoden ja märehtii heinää sen kun kerkeää. Arvaatte, mikä aromi. Pecorinojuustot hilloineen olivat samasta paikasta ja muitakin vihanneksia eri tavoin valmistettuna, omalta kasvimaalta. Siunasin Italian aurinkoa ja sen lämpöä- joskus siitä on hyötyä kuten turismihommissani, ruoan maussa sekä alhaisissa lämmityskuluissa näin pikapikaa ajatellen. 

Apua, joku huomasi että Virpi on ottanut kengät pois jalasta. Juu, sanoin. Suomessakin otetaan. Onneksi joku muukin oli ottanut korkkarinsa jalasta, mutta siksi vaan kun ne puristivat. Miehet eivät koskaan näytä jalkojaan tai ole sukkasillaan yhteisissä kemuissa, se on barbaarimaista. Onkohan niissä jotain vikaa? Kuusi varvasta per jalka? Olin unohtanut ottaa sisätossut/kengät joten sitten kaikki hakemaan Virpille HETI tossuja koska klinkkerilattia on kylmä ja voit sairastua, herranjestas sentään miten Virpi olet liian kohtelias ja valitse nyt tästä jalkaasi mummon villatossut, nämä sopis paremmin väreihin ja noi on vähemmän kuluneet. Sanoin, että käykääpäs Japanissa. Täti oli tosin ollut juuri Balilla, ja alkoi kertoa matkajuttuja samalla kuin istuttiin pitkään pöytään. Kaikilla oli jo kiljuva nälkä.

Ei tarvitse miettiä istumajärjestystä, kukin voi mennä mihin haluaa mutta perheen isä Simone kuitenkin sanoi arasti, että hän voisi istua pöydän päähän JOS sopii. Juu, sopiihan se, va benissimo. Tottumuskysymys, ei hierarkia-sellainen. Ruoka maistuu paremmalta omalla paikalla. Parisenkymmentä kippoa ja kulhoa alkupaloja tuotiin pöytään. Siitä vaan alettiin lappaa niitä lautasille ja tarjoilla vierustoverille. Virginia-mummo istahti viereeni ja ihailimme meidän samanlaisia karsean ruskeita, satojen denieerien tiukkoja sukkia- minä leikkauksen takia ja hän kun oli kuulemma tottunut pitämään niitä koko ikänsä, kauppiaana toimiessaan. Virginia kärsii dementiasta. Vastasin, että muisti pätkii hetkittäin myös minulla eli samassa alamäessä ollaan, mutta muistutin, että vasen jalkani on vielä vähän kipeä. Ja eikös se ollut juuri se koipi, johon hän noin kymmenen minuutin välein läiskäsi iloisesti kämmenellään sanoen, että ”che bello stare tutti insime” eli niin ihanaa olla kaikki yhdessä. Laitoin Mona Lisan hymyn huulilleni ja yritin olla huutamatta kivusta, koska oli todella bello olla yhdessä. 

Huomasin yrittäväni seurata kolmea eri keskustelua, jotka kaikki kulkivat falsetissa, naurun ja huudon kera: mikä on kylän teatterin kevätohjelma, mitkä gnocchien tekoon sopivimmat perunalaadut ja mitä pappi oli sanonut palmusunnutai-aamun saarnassa ja kuka oli saanut tuoda tämänvuotiset palmunlehdet papin siunattavaksi ja miksi lihakaupan Marco ei ottanut sitä kouraansa kirkosta lähtiessään, kuten muut kristityt.  En enää pysynyt kärryillä, joten päätin nyökkäillä ja hymyillä joka ilmansuuntaan, kuten Paavi Vatikaanivaltion parvekkeelta kansaa tervehtiessään.  

Palmujen vähäisyyden vuoksi ja ilmeisesti niiden lehtiä riipimään menneiden ikävien putoamistapausten (en puhu matalista Yucca-sellaisista, niitähän saisi ihan maassa ryömimälläkin saksittua) takia messun jälkeen annetut palmun oksat on korvattu usein oliivipuun ohuilla oksilla, jotka pappi siis siunaa ja antaa kirkkokansalle lahjaksi rauhan viestinä. Helpompi homma muuten, sillä oliiveja on vaikka kirjaimellisestikin ”muille jakaa” täällä Italiassa. Vielä ei ole edes sadonkorjuun aika,  joten ei tarvitse kenenkään valittaa,  että sato jäi vähäiseksi kirkonmenojen takia. Ne eivät myöskään pistele niin ilkeästi kädessä, koska tätä päiväähän muistellaan ilolla. Jeesus tuli Jerusalemiin ja kansa huusi ja hurrasi eli kärsimyksestä ei ole vielä kuin aavistus ilmassa. Miksi aina kaikki kiva loppuu, kysyn minä, näin välikysymyksenä.  Kookoksethan muuten tuodaan suoraan laivoilla Afrikasta ja siellä putoilevista kaksijalkaisista raukoista emme tiedä mitään, paitsi niistä pakolaisista, jotka tulevat paateilla, tosin ilman kookoksia, ja heitähän on enemmän per barca kuin yhdessä palmussa kookospähkinöitä. Aivan järkyttävää,  miten emme saa tämän pienen maapallon asioita järjestykseen, vaikka vaikutamme niin järkeviltä ja osaavilta ja olemme aina neuvomassa muita. No niin, asiaan. 

Sen jälkeen kurkistellaan suklaaraunioihin, aarretta etsien. Tässä oli vain lappu, joka kehoitti osallistumaan online-arvontaan. Blaah, ihan tylsää nykypäivää. Olisimme halunneet jonkun yhdessä koottavan pienen, naurettavan lelun leikittäväksi. Pääsiäisenä il cervello, aivot, voivat taantua pienten tasolle kuten jouluna. Super bello! Jokainen ottaa haluamansa kokoisen palan cioccolatoa, napostelee sitä apostolien autuas ilme päällään ja kommentoi, vähän kuin Suomessa joulukinkkua:  ”viime vuonna oli ehkä parempi, mistä se ostettiinkaan, tässä on kuitenkin ihana koostumus jne.” Mummo muisti yllättäen tehneensä mansikkajälkkärin ja kiikutimme senkin pöytään. Joka lusikallisella hän hoki, että siihen tuli liian vähän sokeria ja kaikki vastasivat kuorossa, että liika sokeri on pahasta. Tunsimme itsemme valveutuneen possumaisiksi kuluttajiksi. 

Muut lähtivät lenkille lähikylän Pagnotta eli pääsiäispullatorille ”sulattelemaan”. Siellä kilpaillaan, kuka oli tehnyt makoisimman pääsiäispullan, joka on kooltaan vähän kuin joulun panettone. Kävelyn ohessa maistellaan erilaisia pullia ja saattaa hyvinkin olla, että makean kuohuvan tai liköörin kyydittämänä. Colomba on pääsiäissuosikkijälkiruoka ( Kielikello, scusami). Kyyhkyn muotoinen pulla sekin, eri täytteillä ja kuorrutuksella.  Ahtauduin autooni kiitettyäni kaikkia miljoona kertaa, kuten on tapana. Ei riitä sanoa vain kerran ”grazie mille”, se on epäkohteliasta. Hoe sitä lähtöä tehdessäsi ainakin neljä- tai viisi kertaa joka ilmansuuntaan ja pane vähän superlatiiveja kuvaamaan aterian ja seuran laatua niin kaikki ymmärtävät, että varmaan tykkäsit. Huristin kotiin syntisen rentoutuneena miettiessäni, miten Jeesus pystyi paastoamaan 40 päivää putkeen ja vielä kuumassa erämaassa, jessus sentään. Minä kun en kestäisi edes neljää päivää. Ruokailu hyvässä seurassa on antoisaa puuhaa.  Toivotan teille suloista pääsiäistä, missä olettekin ja tervetuloa Montefeltroon maistelemaan eri makuja!